... kyllä sen ymmärtää.

Tänään kävin koululla ja sainpa käytyä ystäväni kanssa kahvillakin. Olen onnellinen etten jymähtäny sängyn pohjalle säälimään vaikka toisinaan tuntuukin siltä että sille olisi tarvetta. Tänään kuitenkin on ollu kaikinpuolin ikävä ja suruvapaa päivä, kiitos ihanan ystäväni.
Kohta meillä on "vuosipäivä" edessä. Sama päivä jona Poika kosi minua kolme vuotta sitten. Ahdistus alkaa palata näitä miettiessä, joten pakko mennä pois koneelta.

Viime aikoina on tuntunut, kuin elämä alkaisi alusta. Muutin pois kotoa yhteen Pojan kanssa, enkä ikinä ole asunut yksin. Ennen kuin nyt. Poika on ollut elämäni tukipilari viimeiset kuusi vuotta. Se on totta kun sanotaan, että maailma tuntuu isommalta kun sen joutuu kohtaamaan yksin. Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen olen todellakin yksin. Onhan minulla ystäviä, mutta se ei korvaa sitä fyysistä ja henkistä läheisyyttä, jonka vain rakkaus pystyy antamaan. En koskaan ole tuntenut oloani yhtä ahdistuneeksi.
Ja voisin sanoa, etten ikinä tule pääsemään yli Pojasta. Valehtelisin kuitenkin. Nyt tuntuu pahalta ja haluan Pojan takaisin, kaiken jälkeenkin. En kaipaa uutta suhdetta, enkä uutta miestä. En ainakaan vakavassa mielessä. Uskon kuitenkin, että aikanaan olen valmis uuteen suhteeseen. Unohtamatta kuitenkaan tätä suhdetta. Ihan virheistään oppimisen kannalta.
Ja suuri kysymys onkin MIKSI erosimme. Syy on yksin kertaisesti se, ettei yhteiselomme sujunut. Riitelimme jatkuvasti ja minä toin yhtä usein esiin ajatuksen erosta. Lopulta Poika kyllästyi ja lopetti suhteemme.
Kai nyt olisi aika nauttia sinkkuelämän plussa puolista, mutten vielä ole täysin valmis siihen. Tosin jo perjantaiksi olen lupautunut ystävieni kanssa baarireissulle (he yrittävät mielialankohotusta). Saa nähdä millainen bilehirmu minusta irtoaa näissä tunnelmissa.